Synkkyydestä valoon

Synkkyydestä valoon

Yhteisesti lienee todettu koronakevään kuormittavuus. Nopea muutos lennossa opetusvälineistä ja -menetelmistä toiseen, mahdollinen huoli oppilaista. Toisaalta ilo uuden löytämisestä ja oppimisesta. Kun opetusjärjestelyt muuttuivat  maaliskuun puolivälissä  ja kukin siirtyi enemmän tai vähemmän omaan kotiinsa hoitamaan työtehtäviänsä, supistuivat kontaktit kollegoihin minimiin. Omalla kohdallani strategiaksi tuli selviytyminen, perisuomalaisesti yksin. Mieli kääntyi sisäänpäin ja ajatus maailmantilasta, ihmisten inhimillisyydestä, kypsyydestä ja epäitsekkyydestä muuttuivat peruspositiivisessa mielessäni sanalla sanoen kyynisiksi. Vaikka konkreettista auttamishalua esimerkiksi kaupassa ja apteekissa käynnin muodossa oli selkeästi olemassa, en kyennyt kuvittelemaan viruksen vaikutuksen olevan vakavan sairauden myötä ihmiskuntaa yhdistävä ja yhteisöllisyyttä lisäävä voima. Kaikki se mitä olin siihen mennessä intuitiosta ja sen voimasta kokenut valui mielessäni tyhjyyteen. Jälkeenpäin ajatellen kyseessä oli pakene! -reaktio. Tilanne oli hyvä esimerkki siitä, mitä ihmiselle voi tapahtua ennalta odottamattoman luonnonmullistuksen sattuessa kohdalle. En tuolloin ymmärtänyt reaktiotani, mutta jälkeenpäin ajatellen hedelmällisempää olisi ollut laskeutua enemmän tunteiden ja intuition varaan. 

Kesäloma tuli ja sujui toisenlaisissa merkeissä kuin yleensä. Väsymys hellitti ja sain uudenlaista voimaa puukäsitöistä, joita en koskaan aikaisemmin ole harrastanut. Korona unohtui maaseudun rauhassa. Kaupunkiin palatessa piti tietoisesti kerrata  yskimis- ja aivastusohjeet sekä totutella kasvomaskin käyttöön.  Mutta kokemus intuitiosta ja sen elähdyttävästä voimasta ei vain halunnut palata. Tuntui kuin olisin uskoni siihen menettänyt.

Apu löytyi ennalta arvaamattomalta suunnalta. Ryhdyin joitakin viikkoja sitten kehuvia mainintoja luettuani seuraamaan ranskalaista tiedustelutoimintaa kuvaavaa televisiosarjaa ‘Le bureau’. Arvelin sen olevan itselleni psykologisesti liian jännittävä, mutta alkuun päästyäni suorastaan huumaannuin sarjasta. Sen tapahtumat olivat ajan hermoilla, näyttelijäntyö loistavaa ja harvemmin valotettu maailma kiehtova. Mutta mikä tärkeintä, se palautti uskoni intuitioon ja sen voimaan. Sarjassa kuvattiin asiantuntijuutta, mutta ei ilman vahvaa luottamusta sisäiseen ääneen, intuitioon. Se miltei taianomaisesti johdatti minut uudelleen kuuntelemaan itseäni. Silmäni alkoivat avautua intuitiolle ympärilläni. Löysin Perttu Pölösen Sävelkellon, luin kiinnostuneena Linda Liukkaan ajatuksia, joitakin mainitakseni.  Ennen kaikkea löysin uudelleen tunneyhteyden omaan intuitiooni ja varmuuden tulevaisuuden suhteen. Mitä tahansa syksy tuo tullessaan, jaksan sen  tämän herättelevän ja elävöittävän kokemuksen avulla.