Synkkyydestä valoon

 Synkkyydestä valoon

Yhteisesti lienee todettu koronakevään kuormittavuus. Nopea muutos lennossa opetusvälineistä ja -menetelmistä toiseen, mahdollinen huoli oppilaista. Toisaalta ilo uuden löytämisestä ja oppimisesta. Kun opetusjärjestelyt muuttuivat  maaliskuun puolivälissä  ja kukin siirtyi enemmän tai vähemmän omaan kotiinsa hoitamaan työtehtäviänsä, supistuivat kontaktit kollegoihin minimiin. Omalla kohdallani strategiaksi tuli selviytyminen, perisuomalaisesti yksin. Mieli kääntyi sisäänpäin ja ajatus maailmantilasta, ihmisten inhimillisyydestä, kypsyydestä ja epäitsekkyydestä muuttuivat peruspositiivisessa mielessäni sanalla sanoen kyynisiksi. Vaikka konkreettista auttamishalua esimerkiksi kaupassa ja apteekissa käynnin muodossa oli selkeästi olemassa, en kyennyt kuvittelemaan viruksen vaikutuksen olevan vakavan sairauden myötä ihmiskuntaa yhdistävä ja yhteisöllisyyttä lisäävä voima. Kaikki se mitä olin siihen mennessä intuitiosta ja sen voimasta kokenut valui mielessäni tyhjyyteen. Jälkeenpäin ajatellen kyseessä oli pakene! -reaktio. Tilanne oli hyvä esimerkki siitä, mitä ihmiselle voi tapahtua ennalta odottamattoman luonnonmullistuksen sattuessa kohdalle. En tuolloin ymmärtänyt reaktiotani, mutta jälkeenpäin ajatellen hedelmällisempää olisi ollut laskeutua enemmän tunteiden ja intuition varaan. 

Tässä olotilassa tein työyhteisölleni  yhteisen suunnittelupäivän sijaan lyhyen kirjallisen kyselyn kipupisteistä kokouskäytännössämme. Vaativan erityistason opetuspisteessä neurokirjon lasten ja nuorten erityisopettajina meillä on viikon päätteeksi mahdollisuus työajalla purkaa viikon varrella koettua. Aika ajoin keskusteluissa on noussut esiin tyytymättömyys kokousrakenteeseen, sen monologisuuteen ja hajanaisuuteen. Työyhteisössämme on paljon arvostavaa ja hyvää toivovaa kuuntelua, mutta myös kuuroa ja muka-kuuntelua. Toivoin vastausta yksinkertaisiin kysymyksiin: Mikä on tärkeää tapaamisessamme (kutsumme sitä nimellä purku) ja mitä mahdollisesti haluaisit muuttaa siinä?  Saamieni vastausten perusteella tarkoituksenani oli jatkaa syksyn mittaan kehitystyötä. 

Kesäloma tuli ja sujui toisenlaisissa merkeissä kuin yleensä. Väsymys hellitti ja sain uudenlaista voimaa puukäsitöistä, joita en koskaan aikaisemmin ole harrastanut. Korona unohtui maaseudun rauhassa. Kaupunkiin palatessa piti tietoisesti kerrata  yskimis- ja aivastusohjeet sekä totutella kasvomaskin käyttöön.  Mutta kokemus intuitiosta ja sen elähdyttävästä voimasta ei vain halunnut palata. Tuntui kuin olisin uskoni siihen menettänyt.

Apu löytyi ennalta arvaamattomalta suunnalta. Ryhdyin kehuvia mainintoja luettuani seuraamaan ranskalaista tiedustelutoimintaa kuvaavaa televisiosarjaa ‘Le bureau’. Arvelin sen olevan itselleni psykologisesti liian jännittävä, mutta alkuun päästyäni suorastaan huumaannuin sarjasta. Sen tapahtumat olivat ajan hermoilla, näyttelijäntyö loistavaa ja harvemmin valotettu maailma kiehtova. Mutta mikä tärkeintä, se palautti uskoni intuitioon ja sen voimaan. Sarjassa kuvattiin asiantuntijuutta, mutta ei ilman vahvaa luottamusta sisäiseen ääneen, intuitioon. Se miltei taianomaisesti johdatti minut uudelleen kuuntelemaan itseäni. Silmäni alkoivat avautua intuitiolle ympärilläni. Löysin Perttu Pölösen Sävelkellon, luin kiinnostuneena Linda Liukkaan ajatuksia, joitakin mainitakseni.  Ennen kaikkea löysin uudelleen tunneyhteyden omaan intuitiooni ja varmuuden tulevaisuuden suhteen. Mitä tahansa syksy tuo tullessaan, jaksan sen  tämän herättelevän ja elävöittävän kokemuksen avulla. 

Kun palasimme kesälomalta takaisin elokuussa, tuntui kuin olisi tapahtunut jonkinlainen perhosefekti, käsittääkseni korona-kevään, mutta myös keväällä esille nostamieni kysymysten kautta. Silloin varmentui  kaikkien kokemus perjantaisten tapaamistemme tärkeydestä, mutta muutosta kaivattiin ennen kaikkea rakenteisiin. Keskeiseksi nousi kokousten rauhoittaminen olennaisimman äärelle eli huolehtiminen työssä jaksamisesta käyttämällä perjantai-iltapäivää henkilöstön voimaannuttavaan keskusteluun työviikon varrella koetusta. 

Yhteisömme on jäseniinsä kunnioittavasti suhtautuva ja  käyttää yhteystaitojaan rakentavasti ja myönteisesti. Kaikilla on vahva ammatti-identiteetti, mutta diskreettiys työtovereita kohtaan vaikeuttaa tärkeiden kysymysten esille nostamista. Keskusteluväylä lähti kuitenkin avautumaan ja tuntui hyvin vapauttavalta kuulla kollegojen aitoja rehellisiä näkemyksiä edessä olleisiin vaikeisiinkin kysymyksiin. Tätä uudenlaista prosessia tukemaan saimme myös erittäin ammattitaitoisen työnohjaajan. 

Joskus muutos ei vaadi konkreettisia tekoja vaan se tapahtuu mielen kerroksissa oikea-aikaisten edesauttavien tapahtumien voimasta. Toivottavasti joskus jälkeenpäin voimme kiittää korona-kevään poikkeuksellisia aikoja sysäyksestä muutokseen.