Intuitio idän pikajunassa

Neljätoista vuotta monikulttuurisessa työyhteisössä, viidestoista vuosi menossa. Parhaimmillaan intensiivistä, yhteisöllistä ja aikaansaavaa. Iloa, naurua ja turvaa. Heittäytymistä. Kuuntelua ja keskustelua. Kokeiluja ja hyppyjä tuntemattomaan. Pysähdyksiä. Työtovereiden tukemista ja auttamista puolin ja toisin. Vauhdin hurmaa idän pikajunassa. Toisaalta taas kuormittavaa, kuluttavaa, hektistä ja epäjohdonmukaista. Jatkuvaa järjestyksenpitoa, levottomuutta ja muutosaikatauluja. Toimintatapojen kirjavuutta, jatkuvaa raiteiden korjausta. 

Jo ennen intuitio-koulutukseen hakeutumista olen pohtinut työyhteisööni liittyviä vahvuuksia ja heikkouksia lähinnä työssäjaksamisen kannalta. Sujuva arki, joka kuormittaa mahdollisimman vähän, on aina ollut tavoitteenani. Olen miettinyt omaa osuuttani yhteisön jäsenenä ja sitä, miksi jokin ei toimi ja kuinka sen saisi muutettua paremmin toimivaksi. Lähtökohtanani on aina ollut mahdollisimman avoin ja rehellinen keskustelu johdon ja kollegoiden kanssa, koska uskon, että vain asioihin puuttumalla niitä voi yrittää muuttaa. 

Työyhteisömme on ollut kuluneiden vuosien aikana isojen muutosten kourissa, joista mainittakoon mm. vanhan koulurakennuksen tyhjennys keväällä 2019 ja muutto väistötiloihin samana syksynä. Lisänsä tähän ovat tuoneet yhteisopettajuuden kokeilut esikoulun ja alakoulun puolella, tutustuminen uusiin oppimisympäristöihin ja niiden tuomiin haasteisiin sekä uusi tiimiorganisaatio syksystä 2020 alkaen. Ensi syksynä on edessä muutto uusiin koulutiloihin. 

Muutoksiin on valmistauduttu jo useamman vuoden, osallistettu henkilökuntaa ja otettu mukaan suunnitteluun mahdollisuuksien puitteissa. Taustalla on toiminut jo usean vuoden mm. pedagoginen tiimi, johon itsekin olen kuulunut. Vauhti on ollut kova ja aikataulu tiivis. Hetkittäin on tuntunut siltä, että vauhdissa ei aina tahdo pysyä ja aika ei riitä mihinkään. Ikäänkuin olisit idän pikajunassa, joka lähteekin aina asemilta aikataulusta etuajassa ja juokset sen sitten kiinni pysyäksesi kyydissä. Myllerystä on siis riittänyt. Lisähaasteensa tähän muutokseen on tuonut vielä korona, joka on haastanut myös muutosprosessin monin tavoin. Opetuksessa on tehty melkoinen digiloikka ja muutosprosessiin liittyviä koulutuksia on jouduttu lykkäämään ja muokkaamaan tilanteeseen sopiviksi. Ei helppoa.

En ole muutosjohtamisen tai organisaatioiden ammattilainen, vaan ihmisten kasvuun intohimoisesti suhtautuva aineenopettaja, joka katsoo työyhteisöään omasta näkökulmastaan hyödyntämällä intuitiotaan ja omia havaintojaan. Olen usein pohtinut sitä, mikä estää muutosta ihmisessä ja miksi itsensä kuuntelu ei aina tuota toivottua lopputulosta. Etsiessäni ratkaisuja näihin kysymyksiin, löysin syksyllä 2019 Asta Raamin intuitio-luennot ja sieltä edelleen tämän koulutuksen. Halusin päästä pintaa syvemmälle pohdinnoissani: Mikä estää muutosta? Miten saada näkymätön näkyväksi? Uskallammeko nähdä sen mitä näemme? Miksi näkyvän ääneen lausuminen on pelottavaa? Pysyisinkö osaltani vaikuttamaan siihen, että näillä pohdinnoillani voisi olla positiivinen muutosvaikutus työyhteisööni?    

Muutos ei aina kysy aikaa eikä paikkaa, asioita tapahtuu ja pakottaa muutokseen. Toisaalta muutosta voidaan suunnitella jo pidemmän aikaa ja yrittää sovittaa se tiettyyn ajankohtaan. Onko muutokselle koskaan oikeaa aikaa? Muutos pakottaa ihmisen epämukavuusalueelle ja saa aikaan erilaisia reaktioita: Osa sopeutuu, osa kieltää tai vastustaa, osa stressaa, jokainen omalla tavallaan sen mukaan, missä vaiheessa itsensä ja muutosprosessinsa kanssa on. Kun sillan yksi pää heilahtaa, pakottaa se koko sillan liikkeeseen. Mitä suuremmasta joukosta on kysymys, sitä haastavammassa tilanteessa ollaan. Rakennettu silta on monimutkaisempi ja se heilahtelee eri tahtiin. Monikulttuurisessa työyhteisössä, jolla on pitkä ja värikäs historia, on muutoksen läpivieminen erityisen haasteellista. Suuntaa ei voi muuttaa taikasauvan heilautuksella, vaan se vie aikaa, ehkä jopa usean työuran ajan. Kuten rehtorimme totesi keskusteluissamme, kyse on "hitaasta kiiruhtamisesta". Yksin muutosta ei tee kukaan, vaan siihen tarvitaan koko työyhteisön halu muuttua. Kasvamista tuokin, vähän isommassa mittakaavassa. 

Olen pohtinut paljon tunnetaitoja ja kykyä itsetuntemukseen. Lapsia ja nuoria kohdatessa aikuinen on jatkuvasti peilinä erilaisille tunteille. Taito- ja taideaineissa tunteet nousevat säännöllisesti tunneilla pintaan, varsinkin silloin kun epäonnistutaan. Tuo hetki vaatii tilannetajua, herkkyyttä ja intuitiota, jotta tilanteen saa käännettyä postiiviseksi ja pettyneen lapsen saa taas uskomaan itseensä ja taitoihinsa. Tunnetaitojen kirjo vaihtelee raivokohtauksista vetäytymiseen ja kaikkea siltä väliltä. Lapsi ja nuori, joka ei saa ohjausta tunteidensa kanssa, voi olla todella pulassa aikuisena. Meissä aikuisissa asuu myös pieni lapsi halusimme sitä tai emme. Muutoksen hetkellä tunteet nousevat pintaan ja lapsuudessa opitut mallit aktivoituvat tiedostamatta. Aikuisena kasvaminen onkin siksi haastavaa. Itsensä kohtaaminen ei ole helppoa, epävarmuuden sietäminen on raastavaa ja horjuttaa hallinnan tunnetta. Ilman kipua muuttuminen on harvoin mahdollista. Työyhteisössä, joka on turvallinen ja sallii epäonnistumisen, on kasvaminen helpompaa. Tästä lie johtunee, että työyhteisössämme tehdään pitkiä uria siitäkin huolimatta, että silta välillä heilahtelee.

Koulutuksen yhtenä tavoitteena on ollut intuition valjastaminen oman ja työyhteisön voimavaraksi sekä jonkinlaisen projektin läpivieminen työyhteisössä. Oma projektini muutti muotoaan kesken matkaa työyhteisössä tapahtuneen muutoksen ja koronan vuoksi. Työyhteisöni on ollut poikkeuksellisen kuormittunut kevään ja syksyn aikana, joten en halunnut lisätä kuormaa, vaan yhdistää voimia ja jakaa keskustelun keinoin havaintojani. Olen käynyt antoisia keskusteluja rehtoreidemme, kollegoiden ja tiimiläisteni kanssa. Kohdannut, katsellut ja kuunnellut. Yrittänyt olla läsnä pienissä ohikiitävissä hetkissä sekä tuoda näkyväksi sitä näkymätöntä, mikä hiertää arjessa tai oppimistilanteissa. Heiluttaa sillan kaiteita sen verran kuin olen tilanteessa katsonut tarpeelliseksi. Koulutuksen myötä nousseet ajatukset ja pohdinnat olen voinut jakaa myös Sointu-hankkeen vetäjän, Tuula Vähäkainu-Kujasen kanssa. Hanke alkoi jo viime vuonna ja sen tavoitteena on auttaa työyhteisöämme muutosprosessissa vielä ensi vuonnakin. Huippua on ollut kohdata, vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia intuitio-koulutuksen vetäjien ja osallistujien kesken. Noista kohtaamisista on saanut henkistä hyvää oloa ja jaksamista muutoksen keskellä. Iso kiitos!

Miten tästä eteenpäin? Toivoisin, että jokaisessa kodissa ja työyhteisössä keisarin uudet vaatteet todella nähtäisiin: Tehtäisiin näkymätön näkyväksi, puututtaisiin, uskallettaisiin korjata se mikä ei toimi ja tehtäisiin yhteistyötä yhteisen hyvän eteen. Elämän siltaa ei pidä heilutella huvin vuoksi, jotta se ei irtoa kantimistaan, mutta rikkinäinen silta pitää uskaltaa korjata. Kulkijat pysykööt sillalla ja idän pikajuna raiteillaan. Hyvää matkaa!